Kirjoittaja: Benedict Kredenz
Heinäkuun 16. päivänä 1535 hän kuoli teloituskirveen alla: Thomas Mous, yksi 1500-luvun suurimmista oppineista, Rotterdamilaisen Erasmuksen ja Johannes Reuchlinin ystävä. Menestynyt lakimies, joka oli kuuluisa puolueettomuudestaan ja neuvottelutaidoistaan. Ihailtu kirjailijana, varsinkin kirjoituksestaan “Valtion parhaasta perustuslaista ja Utopian uudesta saaresta”, jolla hän loi kirjallisuudenlajin ja sosiaalifilosofisen perinteen ytimen. Lordikanslerina Englannin kuninkaan oikea käsi muutama vuosi ennen kuolemaansa. Mutta sen enempää hänen erinomaiset taitonsa kuin hänen eurooppalainen maineensa tai poliittinen asemansa eivät estäneet Henrik VIII:aa tuomitsemasta Thomas Moruksen kuolemaan ja panemasta tuomiota täytäntöön välittömästi.
Tausta oli seuraava: Englannin kuningas halusi purkaa avioliittonsa Katariina Aragonialaisen kanssa ja solmia uuden liiton Anne Boleynin kanssa, myös siinä toivossa, että hän saisi näin miespuolisen jälkeläisen ja kruununperillisen. Paavi vastusti Henrik VIII:n pyyntöä, minkä jälkeen Henrik VIII pakotti maansa papit, piispat ja uskovaiset tunnustamaan hänet Englannin kirkon päämieheksi ja luopumaan Roomasta. Thomas Morus vastusti tätä ja joutui maksamaan siitä hengellään.
Tapahtuma on toisaalta opetus uskonnon ja politiikan läheisestä kietoutumisesta toisiinsa Länsi-Euroopan kirkkojen välisen suuren skisman aikakaudella, jolloin poliittiset motiivit olivat toisinaan vähintään yhtä tärkeitä kuin uskonnolliset motiivit, elleivät jopa ensisijaisia. Tässä nimenomaisessa tapauksessa sitäkin enemmän, sillä Henrik VIII oli Moruksen tukemana tehnyt itsestään mainetta uskon puolustajana (defensor fidei) Lutheria vastaan suunnatulla kirjoituksellaan. Toisaalta suppeammassa mielessä kyse oli valtion ja kirkon välisestä suhteesta, molempien instituutioiden oikeuksista ja ennen kaikkea kysymyksestä, missä määrin valtio voi määrätä kirkon kohtalosta.
Ainakin näin tapausta tulkittiin neljäsataa vuotta Moruksen väkivaltaisen kuoleman jälkeen, vuonna 1935. Tuona vuonna katolinen kirkko kanonisoi Thomas Moruksen paavi Pius XI:n johdolla. Ajankohta oli valittu huolellisesti. Sillä aivan kuten Englannin kirkkoa vainottiin Henrik VIII:n aikana ja se alistettiin raa’asti kuninkaan eduille, kristittyjä vainottiin tuohon aikaan kaikkialla maailmassa.
Meksikossa, jossa suurmaanomistajien ylivaltaa vastustanut kansannousujen aalto oli pitänyt maan jännityksessä vuodesta 1910 lähtien, sosiaalivallankumoukselliset suorittivat vakavia verilöylyjä erityisesti katolisissa luostareissa ja uskonnollisissa yhteisöissä. Myös Espanjassa tehtiin samankaltaisia dramaattisia hyökkäyksiä sisällissodan kynnyksellä. Neuvostoliiton ortodoksikristityt olivat erityisen alttiita vainoille ja väkivallalle.
Saksassa kävi yhä selvemmäksi, että kansallissosialistit harjoittivat kristinuskon ja kirkon vastaista politiikkaa, joka ei jäisi ilman seurauksia uskoville. Edes Vatikaanin ja natsihallituksen välinen konkordaatti ei auttanut tätä vastaan, sillä kansallissosialistit rikkoivat sitä heti heinäkuussa 1933 ja sen jälkeen yhä röyhkeämmin.
Tätä taustaa vasten Thomas Morus kanonisointi tapahtui 19. toukokuuta 1935. Se oli myös tarkoitettu signaaliksi autoritaaristen ja fasistien hallitsemien maiden vallanpitäjille, jotta olisi selvää, että kirkko vaatii itsenäistä asemaa valtioon nähden ja on valmis puolustamaan sitä. Samalla se oli muistutus ja rohkaisu uskoville, joille Thomas Morus vastarinnan oli määrä olla vahvistava esimerkki.
Tämä sitoutuminen kirkollisiin oikeuksiin ja uskonvapauteen merkitsi myös omantunnonvapautta ja aivan pohjimmiltaan kaikkien ihmisten perusoikeuksien vaatimista. Berliinin piispa Konrad Graf von Preysing ilmaisi tämän seitsemän vuotta Pyhän Moruksen kanonisoinnin jälkeen 13. joulukuuta 1942 antamassaan “Pastoraalisanassa laista”. Siinä sanotaan: “Kenellä tahansa, joka kantaa ihmisen kasvoja, on oikeuksia, joita mikään maallinen valta ei voi häneltä viedä.”
Preysing, joka kutsui kansallissosialisteja “rikollisiksi ja hölmöiksi”, tiesi, että heidän vaatiessaan totaalista määräysvaltaa ihmisten elämään ja siihen liittyen taistellessaan kristillistä uskoa ja kirkkoja vastaan, myös hänen kutsumansa alkuperäiset oikeudet – jotka viime kädessä perustuivat ihmisen kuvaan Jumalan kuvasta, mitä sanan “ihmiskasvot” valinta ilmaisi – olivat pohjimmiltaan myös vaarassa. Tästä syystä hän – kuten Morus – oli myös juristi ja yksi jälkimmäisen ja Rochesterin piispa John Fisherin kanonisoinnin voimakkaista puolestapuhujista.
Nämä kaksi olivat lähes ainoat, jotka olivat vastustaneet Henrik VIII:n painostusta. Muutamaa karthusialaismunkkia lukuun ottamatta lähes koko Englannin papisto, mukaan luettuina kirkkoherrat ja piispat, oli kumartanut ja vannonut valan, jolla tunnustettiin kuningas Englannin kirkon päämieheksi. Näin syntyi niin sanottu anglikaaninen kirkko. Maallikkona Moruksen ei tarvinnut vannoa tätä valaa, mutta 16. toukokuuta 1532 hän erosi lordikanslerin virastaan ja vetäytyi kuninkaan välittömästä seurueesta. Näin hän välttyi aluksi syytteeltä maanpetoksesta.
Kaksi vuotta myöhemmin parlamentti hyväksyi kuninkaan pakottamana perintölain (Act of succession). Sillä säänneltiin kruununperimystä laillistamalla kaikki Henrik VIII:n ja Anne Boleynin syntyneet lapset. Se myös hylkäsi kaiken muun kuin kuninkaan vallan hengellisissä asioissa, mukaan lukien valtuudet määrätä kirkoista ja luostareista. Maallikoiden, erityisesti julkisia virkoja hoitavien ja sellaisten henkilöiden, joiden epäiltiin olevan kuninkaan tukematta, oli nyt vannottava vala tämän lain noudattamiseksi. Myös Thomas Morus. Hän kieltäytyi siitä, ja hänet vangittiin sittemmin Toweriin yhdessä Rochesterin piispa John Fisherin kanssa, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänen omaisuutensa takavarikoitiin kruunun hyväksi. Hänet teloitettiin 6. heinäkuuta 1535, 57-vuotiaana, Tower Hillin teloitustelineellä. Korkeana petturina ja valtion vihollisena.
Kansallissosialistinen lehdistö esitti samanlaisia syytöksiä katolista kirkkoa vastaan ja leimasi Moruksen kanonisoimisen teoksi ja osoitukseksi sen vihamielisyydestä valtiota kohtaan.
Paavi Johannes Paavali II nimitti pyhän Moruksen hallitsijoiden ja poliitikkojen suojeluspyhimykseksi 65 vuotta hänen pyhimykseksi julistamisensa jälkeen 31. lokakuuta 2000, ja hän oli malliesimerkki uskon- ja omantunnonvapaudesta valtion röyhkeyden ja mielivallan edessä.
Perusteluissa sanottiin:
Kirkon vapauden puolustaminen valtion laittomalta puuttumiselta on samalla – omantunnon ensisijaisuuden nimissä – henkilön vapauden puolustamista poliittista valtaa vastaan. Tähän nojaa jokaisen ihmisen luonnetta vastaavan kansalaisjärjestyksen perusperiaate.
Tämän perusperiaatteen turvaamiseksi valtion päämies ei saa olla kirkon päämies. Tämä oli Moruksen vakaumus.
Siitä, onko paavius sopiva muoto kirkon vapauden ja riippumattomuuden takaamiseksi, voidaan kiistellä hyvistä syistä. Tähän lisätään tietysti se, että paavin tuomiovallan tunnustaminen ei ole ortodoksisuudelle vaihtoehto dogmaattisista ja kanonisoikeudellisista syistä. Sen vuoksi sen on varmistettava riippumattomuuttaan valtiosta muulla tavoin.
Oliko ortodoksisella puolella vuonna 1935 minkäänlaista solidaarisuutta tai myötätuntoa Thomas Moruksen kanonisointia kohtaan? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jota voitaisiin tutkia. Mitä “Valkoisen ruusun” myöhempi jäsen, Venäjän ortodoksisen kirkon marttyyri Aleksander Schmorell olisi voinut ajatella asiasta?
Kuva: Samuel Sweet/Pexels