Kirkko on totuus. Se ei ole kirkkokunta, dogmi, oppi, mielipide, vakaumus, sanoja ja saarnoja, eikä kiinteistöjen ja aarteiden keräämistä. Vaan Kirkko on jumalallisten mysteerien juhla.
Kirkko vastaa kysymykseen, mitä tarkoitusta varten meidät on luotu ja mitä tavoitetta kohti elämme, ja näyttää meille tien siihen päämäärään. Pyhittyminen eli pyhäksi tuleminen on harppaus ulos systeemistä. Pois itsestäni ja kaikista ihmisen luomista maailmoista toiseen, Jumalan maailmaan, jota en ymmärrä enkä voi kuvitella, mutta josta tiedän.
Kommunismi on uskoa, tiede on uskoa, protestantismi on uskoa – kaikki ideologiat ovat uskoa. Mutta kristittynä oleminen ei sitä ole! Kristittynä oleminen ei ole uskonto eikä uskoa mihinkään, vaan kristittynä oleminen on osallistumista Kirkkoon; kristittynä oleminen on teoosista, eli pelastusta epäpyhästä tilasta elämään, osallisuutta Jumalan elämään. Liturgiassa hyppäämme Jumalan armoihin, jotka kattavat kaikki aistit ja kehon.
Tämä täytetty Kirkon ympäristö ja sen liturgia, sen rukoukset, rituaalit ja aika, jonka annamme sille, kaikki tämä muuttaa meitä – hitaasti ja armollisesti. Et tiedä miten ja minne Jumala sinua johdattaa, eikä sinun tarvitsekaan tietää. Olemme aivan liian pieniä ja rajoittuneita kuvittelemaan sitä.
Me emme jumaloita itseämme
Me emme saavuta taivasta, eli jumaloitumista, yksin itseämme varten tai uskomme kautta, vaan Kristuksen kautta, joka kohtaa meidät ruumiillisesti liturgiassa. Teoosis (tai jumaloituminen) on prosessi, johon valmistaudutaan rukouksen ja paaston avulla, jonka mahdollistaa tunnustus ja jonka vastaanotamme eukaristiassa. Me emme jumaloita itseämme. “Usko” ei ole tärkeä. Se on aina olemassa, kuten hengitys tai sydämenlyönti. Ainoa ratkaiseva tekijä on se, kuinka avointa uskomme on Jumalalle. Kuinka avoimia olemme sille, että Hän muuttaa meidät. Niin kutsuttu “uskonpuhdistus” lakkautti Kirkon 1500-luvun alussa ja kielsi siten sekä jumalaihmisen olemassaolon tässä maailmassa että teoosiksen, ihmisen jumalallistamisen polun; kaikki kohdistettiin nyt ihmiseen, hänen ajatteluunsa, tunteisiinsa ja uskoonsa. “Yksin uskosta!” on ollut motto siitä lähtien, eikä vain protestanteille. Tämä ajattelu- ja elämäntapa on sittemmin repinyt todellisuuden alas.
Uskonpuhdistuksesta jatkettiin niin sanottuun “valistukseen”, joka alkoi noin vuonna 1700. ”Kaikki ”edistyksen” esteenä olleet rakenteet yritettiin voittaa ”rationaalisen ajattelun” avulla. Valistus julisti nyt kaikki yhteydet Jumala-ihmiseen Kristukseen ja koko Häneen perustetun kosmisen järjestyksen ja Jumalan ilmestymisen mitättömiksi ja eliminoi ne. Kaikki nykyajan ihmiset kertovat meille nyt: “Jumalasta ei tullut ihminen, eikä hän koskaan kommunikoinut tai toiminut tässä maailmassa. Nämä ovat kaikki vain kuvitelmia, yksittäisten henkilöiden näkyjä. Se on vain yksilöiden oma usko, eikä sillä ole merkitystä, ja se on samassa rivissä kaikkien muiden mahdollisten gurujen tarjousten rinnalla.”
Kun Kirkko poistettiin todellisena tienä jumalallisuuteen, aika oli kypsä seuraavien vuosisatojen materialismille. Nyt ihmisen aistit tarjoavat meille niin sanotun “totuuden”. Mutta se kertoo vain sen, kuinka on paljastunut konkreettisia kaavoja, eli pinnallisia kuvauksia todellisuuden toiminnasta: “Maa pyörii auringon ympäri” tai “CO2 tuottaa lämpöä”.
Totuus tieteessä
Sen, mikä on “totuus”, pitäisi olla toistettavissa kokeellisilla toistoilla. Se, mikä on “totuus”, pitäisi ihmisen mielestä olla toistettavissa kokeellisilla metodeilla. Todellisuus ei kuitenkaan toimi niin. Jumalan luomakunnan todellisuus ei ole sillä tavoin kahlittu. Kukaan, joka ajattelee kuin moderni ihminen, ei voi tietää mitään Jumalasta. Jumalan kuninkuus on inhimillisen älyn nöyryyttämistä, ja erityisesti fiksut ovat haluttomia hyväksymään sen.
Näennäinen kehitys ei kuitenkaan päättynyt irtautumiseen Jumalasta. Jumalaihmisyyden eliminointi ei päättynyt Jumalan eliminoimiseen, eli ateismiin, vaan johti yhä pidemmälle jumal-ihmisyyden täydelliseen vääristymään: ihminen on nyt itse Jumala. Hän on asettanut egonsa, ajattelunsa, tunteensa ja uskonsa Jumalan paikalle. Viime kädessä tämä tarkoittaa kaikkien muiden alistamista kaikista röyhkeimpien, julmimpien, tekopyhimpien ja voimakkaimpien vallan alle.
Valistuminen, jonka seurauksista kärsimme nykyään niin paljon, on aikaansaanut jumalattomia maailmoja, joissa ihminen pyörii ontoissa ja päämäärättömissä silmukoissa itsensä ympärillä. Korkein ja merkityksellisin, mitä voidaan saavuttaa, on estää maailman tuhoutuminen, kuten elokuvassa “Armageddon”. Mutta senkin jälkeen koko kurjuus alkaa alusta. Koska ongelmia ei ratkaista, kaikki jää samaan loputtomaan inhimillisten odotusten ja illuusioiden, väkivallan ja kärsimyksen kierteeseen. Usko, sellaisena kuin sen ymmärrämme lännessä, katsoo aina sisäänpäin. Ego on sisimmässämme. Luther katsoi sisäänpäin, mystikot katsovat sisäänpäin. Mutta tätä taistelua ei voiteta egosta käsin.
Liturgiassa ja myös eukaristiassa, kuten koko kristillisessä elämässä, on kyse siitä, mikä on ulkopuolellamme. Siinä ei ole kyse uskosta – siinä kurottaudumme kohti toista ihmistä ja toista ilmiötä. Kaikille on nykyään selvää, että länsimainen ajattelumme on umpikujassa. Pysymme loukussa itsessämme emmekä saavuta ulospääsyä. Todellisuus sellaisenaan kuin se todella on, on meiltä suljettu. Emme löydä ratkaisua, emme avainta, emme pelastusta ja olemme jumissa itsessämme.
Moderni ihminen rakentaa oman taivaansa
Avioerolakimiehet voivat todistaa tämän seuraukset. Kaikki, mitä koemme, havaitsemme ja ajattelemme on unta, maailmojen rakentelemista. Länsimaisessa ajattelussa ihminen on rakentanut oman taivaansa. Hänen maailmansa on kuin nukkekoti, jonka hän kokoaa niistä harvoista asioista, jotka hän on ymmärtänyt tai luulee ymmärtäneensä. Nykyaikainen sankarillinen kertomus ei tunne ratkaisua. Sankari jopa uhraa henkensä kuten elokuvissa Harry Potter, Alien, Matrix 3, Armageddon, I am Legend, Seven Lives, Man on Fire, End of Days ja niin edelleen. Mutta se ei tarkoita harppausta ulos systeemista. Kaikki alkaa aina alusta, jatkuu kuten ennenkin. Ihminen tuhoaa itse itsensä loputtomassa loopissa. Tämä on paluuta pakanuuteen. Tästä maailmasta, kaikesta kärsimyksestä, vaikeuksista ja kuolemasta ei ole pakoreittiä. Edessä oli vain saman vanhan toistuminen, sen kaiken ikuinen paluu. Ei ole pakokeinoa.
Tämän Minä-uskon (solipsismi) perustavaa laatua olevaa virhettä voidaan kuvata itseensä taipuneen ihmisen synniksi. Jumala on eliminoitu ja pelkistetty “uskontunnustukseksi”, toisin sanoen joksikin ihmisen hallinnassa olevaksi. Protestantismia ei tule ymmärtää ollenkaan “reformaatioksi”, vaan aristotelelaisen ajattelun loogiseksi seuraukseksi ja valistuksen edelläkävijäksi.
Protestantismi ei ole ratkaisu, vaan ongelman ilmaus. Katsotaanpa tyypillisiä protestantismin ilmaisuja, esimerkiksi seuraavaa: “Jumalan elävä Sana vaikuttaa Pyhän Hengen kautta ihmisen uskoon.” Sanojen on tarkoitus herättää meissä uskoa. Miten tuo toimii? Abrakadabra? Mitä “vaikutus” tarkoittaa? Mitä “Pyhän Hengen kautta” tarkoittaa, tarkalleen ottaen?
Mistä tiedät, millainen henki tämä on ja mistä se tulee? Mikä on ihmisen “usko”? Näettekö, nämä ovat tyhjiä kuoria vailla sisältöä, kuten niin monet asiat nykyään. Ne eivät tarkoita mitään konkreettista tai varmaa, kaikki on jätetty yksilön mielikuvituksen varaan. Jokainen tulkitsee sanoja ja uskoo… “jotain”.
Usko yksin pelastaa
Usko on sitä, mitä ihminen haluaa ja kuvittelee itselleen. Tämän tyyppisen uskomuksen ongelmana on, että se on vastustamaton. Tälle uskomukselle voidaan antaa mikä tahansa kuviteltavissa olevaa muoto. Ihminen pyrkii joihinkin henkisiin tiloihin luottaen omaan harkintaansa. Paholainen ei tietenkään epäröi ja täyttää odotukset kokemuksilla. Näemme sen esimerkiksi voimakkaissa kastekokemuksissa karismaattisissa herätysliikkeissä, missä ei koskaan kysytä, millainen henki siellä on ja mistä se tulee. Sillä ei ole väliä onko se Jumala vai demonit, koska kukaan ei voi tuomita, testata tai tunnistaa sitä.
Seuraava ongelma tällaisessa uskomuksessa on: Jokainen päättää itse, “uskooko” vai ei ja sen, mitä “uskoo”. Se Minä, joka päättää siellä, on vain ihmisen Minä, toisin sanoen täynnä hämäriä käsityksiä, syntisiä ja rajoittuneita. Mutta koska Lutherista lähtien on sanottu: “Usko yksin pelastaa”, julistan itseni nopeasti “uskovaksi” – ja olen pelastettu! Ei ole väliä, mitä uskon. Pääasia on “uskoa”. Kolmas ongelma on, että tämäntyyppinen usko pysyy kapeakatseisesti kiinni horisontissa, mikä ei koskaan tee oikeutta luomakunnalle ja elämälle.
Ympärillämme on kuitenkin paljon ihmisiä, sisältöjä ja muotoja. On samaa ja samankaltaista, mutta myös toista ja erilaista. Päättääkö ihminen tällaisessa maailmassa itse, minkä muodon hänen uskonsa tulee ottaa? Elämä tapahtuu uskomattomilla tavoilla. Onko kukaan koskaan tullut Jumalan luo pitämällä kiinteää kuvaa (eli “uskoa”) ja alistamalla todellisuuden tuolle kuvalle?
Mutta se on juuri se uskon tarttumakohta, josta se todella alkaa: Koska olen pelastunut vain siksi, että olen varma siitä, kun se tunkeutuu minuun henkisesti ja emotionaalisesti, minun on vakuutettava itseäni yhä uudelleen ja uudelleen omista uskomuksistani. Ja nyt kun olen tehnyt sen, minun on vakuutettava kaikki! Siten itsepelastuksen ja sen ylläpitämisen innokkuuden kanssa tulee innokkuus lähetystyöhön.
Jos olisit vain hiljaa tai edes antaisit periksi ja kuuntelisit, menettäisit itse tekemäsi “pelastuksen”! Siksi ihminen taistelee hampaat irvessä “uskomustensa” puolesta. Tällä ei ole mitään tekemistä kristinuskon, Kirkon uskon ja Jumalan kanssa. Kaikki tämä on epätoivoista inhimillisyyttä – mutta saksalaisen kansansadun Hamelin rotanpyydystäjät löytävät jatkuvasti uusia seuraajia, koska he sumentavat kaiken ajattelun viettelevillä mainoslauseillaan. Protestanttinen vanhurskauttamisoppi ei toimi ollenkaan.
Psykologisesti se perustuu kiitollisuuteen, koska Jumala teki jotain itsessään taivaassa ilman, että ihminen olisi pyytänyt häntä tekemään niin. Hän oikeutti syntisen, juuri niin. Ja ihmisen pitäisi olla kiitollinen siitä. Evankeliset yhteisöt sanovat sitten: “Joka vastaanottaa rakkautta, voi myös välittää sitä eteenpäin Pyhän Hengen ohjaamana, usko tulee rakkaudessa aktiiviseksi ja näkyväksi.” Väittämää tukevat jälleen epäselvät termit, kuten “välittäminen” ja “usko” ja ” aktiiviseksi ja näkyväksi tuleminen”. On jälleen täysin epäselvää, mistä tämä henki tulee ja miten sen voi erottaa.
Rakastaako Jumala meitä?
Rakastaako ihminen todella siksi, että häntä rakastetaan? Millainen ihmiskuva tämä on? Välitätkö hyvää, koska olet saanut sen? Tällainen ajattelu johtaa laskelmoivaan hyvyyteen ja jatkuvaan itse määriteltyyn moraaliin todisteena hyvästä asemasta tässä Jumalan rakkauden itsellensä poimivassa järjestelmässä. Todellisuudessa kyse ei ollut ollenkaan teoosiksesta, jumaloitumisesta, vaan Lutherin sianelämän oikeutuksesta: huutamisesta, ryyppäämisestä, huoraamisesta, tuhlauksesta – kaikesta, mitä hän jatkoi koko elämänsä ajan. Protestanttiset säännöt jatkavat: “Usko antaa meille varmuuden siitä, että Jumala rakastaa ja hyväksyy meidät – riippumatta siitä, mitä teemme ja saavutamme.” Mutta mitä se on, kun sanot “Haluan pysyä sellaisena kuin olen” ja yhdistät sen sanaan “vanhurskauttaminen”?
Mitä tarkoittaa, kun Luther vaatii Jumalan armoa porsastelulleen? Psykologit nauravat tälle logiikalle, mutta se on epäilemättä myös pirullista. Sitten joku koristaa uskoa Jumalan “armolla” ja sanoo, ettei mitään voi pakottaa. Mutta tällä opilla Jumala on kyllä pakotettu, koska ihminen laskelmoi HÄNEN käyttäytymisellään. Se on siis eräänlaista taikuutta. Jokainen, joka luulee olevansa oikeutettu oman uskonsa kautta, on taikuri. Hän loihtii oman tiensä oman pelastuksensa luo, oman taivaaseensa! Ihmiselämän tarkoitus ei piile siellä, missä ikinä sana “itse” esiintyy. Se on jo päättelyvirhe, koska suhdeliike ulospäin on kaartanut takaisin itseä kohti, syntiin.
Ennen sanottiin: “Jumala loi minut, siksi minä olen”. Mutta sitten René Descartes muotoili kuuluisan lauseensa: “Ajattelen, siis olen”, joka tästä lähtien ilmaisi kieroutunutta itsekeskeistä kehää. Siitä lähtien sana “itse” on tulvinut maailmaan ja saastuttanut filosofien ajattelut, mikä on johtanut vuosisatojen ajan siihen vallanpitäjien absoluuttiseen, hillittömään narsismiin, jolla vain johdonmukaisesti toteutetaan sitä, mitä Descartes, Kant, Hegel, Nietzsche ja heidän ystävänsä ja koko niin kutsuttu “valistusaika” on opettanut. Ihmisen “usko”, eli kommunismi, tiede, protestantismi ja kaikki ideologiat, kaikki tämä on enimmäkseen oman ajattelun, omien mieltymysten ja kokemusten korostamista, eli heijastusta omasta mielentilasta.
Nykyihminen on aina huolissaan omasta Minästä, jota hän haluaa vahvistaa, koristaa ja voimaannuttaa. Kristitty puolestaan ohittaa minänsä. Hän ei välitä siitä, koska siellä ei ole pelastusta. Juuri TÄMÄ on kaikkien pelastukseen liittyvien kysymysten lähtökohta: En löydä minusta mitään, minussa ei ole mitään hyvää eikä minussa ole mitään, mikä voisi tuoda pelastuksen – minä en voi pelastaa itseäni ajattelullani, tunteillani ja uskollani. Pelastun vain itseni ulkopuolelta. Ihmiset ovat huolissaan kokemuksistaan, tunteistaan ja kaikesta tästä hölynpölystä, joka tulee ja menee eikä pelasta, vaan joka sen sijaan johtaa kärsimykseen, ahdistukseen, hulluuteen ja raivoon. Mutta se ei koskaan Jumalaan. Silloin tällöin joku voimakas ihminen keksii itse jotain ja näyttää meille ihmishengen voiman, mutta kukaan ei koskaan pääse ihonsa rajan yli Jumalaan. Tämän aikaansaamisessa onnistuvat vain Kirkon mysteerit, jotka säilyttävät yksilön ihmisarvon ja pääsevät ihon alle kaikkien aistien kautta. Pääsy Jumalan valtakuntaan, taivasten valtakuntaan, vaatii jatkuvaa itsensä ylittämistä. Muodollinen teko ei ole tässä ratkaiseva, vaan sitä ovat sisältö, persoona, päämäärä ja Kirkko papeissaan. Samalla tavalla ihmisen rakkaus puhdistuu omistushalusta ja väkivallasta, ja on kuin enkeleillä: itsestään vapautettu ja täydellinen, toisin sanoen täydeksi tullut Jumalan kuva.