• ma. helmi 6th, 2023

Isä Serafim Rose: Ekumeenikot eivät puhu eivätkä voi puhua kirkon puolesta!

ByCRISIS

heinä 25, 2022

“Konstantinopolin nykyisen patriarkan [Athenagoraan] poikkeamat ortodoksisuudesta ovat saavuttaneet uuden huippunsa äskettäisessä “ekumeenisessa” “keskinäisen anteeksiannon” asiakirjassa Rooman paavin kanssa (7.12.1965). 

On viimeinkin aika tuoda englanninkielisessä ortodoksisessa lehdistössä esiin se, mistä on jo pitkään keskusteltu kreikkalaisessa ja venäläisessä lehdistössä. Metropoliitta Filaretin virallisen lausunnon ja Ateenan arkkipiispa Krysostomoksen vastaavan lausunnon myötä vastalauseiden ääniin on nyt liitetty virallisia julistuksia, ja ne ovat löytäneet vastaanottavan korvansa muiden itäisten patriarkkojen keskuudessa. 

Ortodoksinen maailma on jakautumassa kahteen leiriin; jos uusi ”liitto” Rooman kanssa toteutuu, liittolaiset joutuvat skismaan, erilleen ortodoksisesta kirkosta. 

Konstantinopolin patriarkan osalta on syytä pitää mielessä muutama perusasia. Ensinnäkin, hän ei puhu eikä voi puhua koko ortodoksisen kirkon puolesta; liittolaisten nykyisellä kampanjalla tehdä hänestä koko ortodoksisuuden virallinen edustaja ei ole minkäänlaista perustaa ortodoksisessa perinteessä; hän on yksi piispa monien joukossa, ja hänellä on vain kunnia-arvo muiden patriarkkojen ja piispojen joukossa.

Toiseksi, ortodoksisessa kirkossa mikään teko tai lausunto ei ole pätevä pelkästään siksi, että se on peräisin piispalta tai patriarkalta; se voi olla pätevä vain, jos se on ortodoksinen. Patriarkka Athenagoraan [samaa voidaan sanoa nykyisestä patriarkka Bartolomeuksesta – toim.] todelliset lausunnot ja teot tekevät hänet kelvottomaksi puhumaan minkään ortodoksisen kirkon, ei edes oman kirkkonsa, puolesta, koska ne eivät edusta ortodoksisuutta vaan luopumusta, luopumista ortodoksisuudesta, mikä, jos sitä jatketaan edelleen, erottaa hänet kokonaan Kristuksen kirkosta. 

”Liiton” propagandistit halveksivat tällaisia tosiasioita; heille uskollisuus ortodoksiselle perinteelle on pikku juttu. Heidän kampanjaansa käydään pikemminkin kaikkein alkeellisimmalla tasolla, puhtaasti julkisuuden tasolla – tyhjillä sanoilla ja eleillä, jotka, vaikka terve ortodoksinen tietoisuus tuomitsee ne, kykenevät käyttämään valtavaa vaikutusvaltaa jopa kirkon sisällä niihin, jotka eivät tunne ortodoksista traditiota.

“Keskinäisen anteeksiannon” teko oli tällainen tyhjä ele. Sillä ei sinänsä ollut mitään kanonista pätevyyttä, vaan se oli itse asiassa vain merkki maailmalle siitä, että “liitto” on lähellä ja että Konstantinopolin patriarkka on valmis hylkäämään Kristuksen kirkon liittyäkseen Vatikaanin kaavailemaan universaaliin pseudouskonnolliseen järjestöön. 

Vihan sijasta suru on ehkä sopivin vastaus tällaisiin eleisiin – suru siitä, että unionisteilta puuttuu rakkautta ja ymmärrystä omaa perinnettään kohtaan, minkä tällaiset eleet paljastavat. Jokainen, joka todella uskoo, että “mikään ei erota” roomalaiskatolilaisuutta ortodoksisuudesta, että ne ovat vain “saman kirkon kaksi haaraa”, ei ymmärrä mitään aidosta ortodoksisuudesta.

Unionistit ovat ilmeisesti sydämessään jo latinalaisia, ja lopullinen liittoutuminen vain vahvistaa heidän vieraantumisensa Kristuksen kirkosta. Unionistit, ortodoksisuuden pettäjät, ryhtykööt siis katolilaisiksi, jos haluavat; mutta lakatkoot teeskentelemästä puhuvansa ortodoksisen kirkon puolesta, joka mitä painokkaimmin torjuu heidät.”

(Lähde: “Orthodox Word” #7, tammi-, helmi-, maaliskuu 1966.)