• ma. helmi 6th, 2023

Jos ihmisiltä kysyy heidän elämänsä tarkoitusta ja päämäärää, vastaus on yleensä “onnellisuus”. Ihmiset haluavat olla onnellisia, saada täyttymyksellisen elämän, terveyttä, perheen, ystäviä, matkustamista, vaurautta, olla vapaita ja niin edelleen. Mutta se on sanottava: hän, joka pyrkii tällaiseen onneen tässä maailmassa, jää tähän maailmaan loukkuun.

Nykyään se on totta – yhä useammin: hän, joka voi käyttää rahaa, määrää. Lukemattomia “salaliittoja” solmitaan joka päivä: “Bilderbergit”, Atlantic Bridge, WEF jne. Niissä ovat yhdessä suurten pääoma-keskittymien hallintoelimet, kuten esimerkiksi BlackRock tai Bertelsmann-säätiö ja vastaavat ”self-made man”-ihmisistä koostuvat järjestöt, jotka kaikki antavat maailmalle ”self-made man”-hengen – tai paremminkin: epähengen. Kaikki eurooppalaiset yhteiskuntamallit ovat antaneet ostaa itsensä ja ne ovat tulleet tiensä päähän; on kasvanut uusi onnellisuuden tavoittelijoiden sukupolvi, joka haluaa vain saada oman nahkansa kuiville ja joka rosvoparonin tavoin ei välitä laista, vastuusta tai sosiaalisista kysymyksistä. He ottavat sosiaalisia arvoja bannerina käyttöön vain siksi, että se hyödyttää heidän imagoaan ja siksi heidän lompakkoaan.

Edward Bernays[1] kävi jo tämän keskustelun teollisuuspomojen kanssa – ja sai heidät ymmärtämään, että pehmeä julkinen kuva peittää julmuudet. Nykyaikainen kapitalismi on yhtä armoton kuin ennenkin, mutta ulkoisesti se on vain mukavampi, huolehtivaisempi ja ystävällisempi. Teot pysyvät samankaltaisina. Lisäksi rahan määrä on kasvanut niin nopeasti, että sitä on tarpeeksi, jotta tiedotusvälineet saadaan mukaan juoneen; näin kaikki kansalaisten valvontakeinot on ostettu. Kansallisen yhteiskunnan lakkauttaminen on toinen askel. Tuloksena on pakanallinen oman edun tavoittelun uskonto. Jos ihminen siis pyrkii onnellisuuteen tässä maailmassa, hän tekee sen väistämättä tämän maailman laskelmoivaa henkeä.

Rahan uskonto on tietenkin aina ollut olemassa, mutta sitä ei vain havaittu, koska sitä pidettiin vastenmielisenä – ja syystäkin. Nykyään tiedotusvälineet kuitenkin esittävät meille päivittäin meren rannalla sijaitsevia huviloita menestyksen kuvina: “Myös sinun täytyy päästä sinne!” Tämä kimalteleva glamour-maailma on tarttunut meihin kaikkiin.

Ne, jotka ovat olleet siellä, ovat luonnollisesti pettyneitä sen maailman suureen tyhjyyteen! Ihminen on erilainen, hänellä ei ole kamasaksahenkeä. Ainoastaan sairaat aikuiset, tunnetasolla loputtomaan murrosikään juuttuneet kieroutuneet ongelmatapaukset muuttuvat sieluiltaan tuollaisiksi; sieltä he etsivät tyydytystä ja kehuskelevat sitä. Bilderbergin piirien ihmiset ovat eksyneitä sieluparkoja, eivät muuta. Seuraavaan ruttoiseen hengenvetoon he menehtyvät.

Siksi – koska kaikki on tyhjää – nämä suuret teollisuuspiirit tekevät sitä, mistä vielä saavat potkua: ne varastavat viattomien ihmisten sielut raiskaamalla kaiken, minkä voivat. He ovat sairaita ja saavat muutkin sairastumaan. Heillä ei ole henkeä, heillä on vain loputon ahneus, joka ei koskaan tyydyty. He eivät ole kyenneet menemään polvilleen ja myöntämään totuutta siitä, keitä he ovat. He uskovat itseensä, mutta samalla he peittävät sen tosiasian, että huomenna he ovat jo kuolleita. 3000 vuotta sitten Daavid oli viisaampi: rikkaus on tylsää ja tyhjää. Siellä ei ole onnellisuutta, siellä on vain aineettomien intohimojen olkitulia, jotka palavat kuin kipinät ja joiden valo ei valaise mitään.

Tässä kaikessa ei ole mitään uutta. Sukupolvellemme osoitetaan nyt, että maailma on kykenemätön antamaan itselleen merkitystä. Valhe, petos ja pettymys ovat tällaisen elämän todellinen sisältö; onni polun päässä on vain oletus. Ajatellaan linjaa, joka etenee A:sta B:hen ja C:hen ja sitten D:hen, koska lopussa on päämäärä: kerätty tieto tai menestys – ja toivottavasti onnellisuus. Onnellisuus lineaarisen prosessin tuloksena. Ekaluokkalaisen, jonka on tarkoitus ratkaista matematiikan tehtävä, on opittava näkemään, tuntemaan ja ajattelemaan lineaarisesti: 2 + 2 = 4. Tämä vasemmalta oikealle kulkeva lukusuora opettaa hänelle, että merkityksettömien asioiden muodostaman rivin lopussa on tulos: menestys, onni, taivas jne. Hänen käsityksensä mukaan ihminen muodostaa viivan, jota silmät – eli keho – seuraavat tullakseen palkituksi lopussa. Lähes kaikki ajatukset länsimaissa noudattavat tätä lineaarista logiikkaa, joka ulottuu jokapäiväisestä työstä tuonpuoleiseen palkkioon.

Itämainen logiikka, jossa ortodoksisuudella on yhä osuutensa, tuntee kuitenkin myös karavaanin, joka pyrkii autiomaan läpi kohti päämäärää; autiomaassa olevaa keidasta ei itse asiassa nähdä päämääränä, vaan kaikkialla läsnäolevana: ”tässä ja nyt”. Tämä ajattelu ei muodosta linjoja; se ajattelee tässä ja nyt, missä seisoo, ympyröitynä syvimpiin syvyyksiin ja korkeimpiin korkeuksiin, transformoimalla itsensä prosessin aikana, eikä päädy lopulta totuuteen nimeltä “4”, vaan rakastaa ensimmäistä “2” yhtä paljon kuin toista “2”, ja “+” ja “=” ovat myös ihania. Heideggerin käsite “heitetyksi tuleminen” on tässä yhteydessä sopivampi: ihminen heitetään keskelle elämään, joka kehittyy keskitetysti, ympyränmuotoisesti ja orgaanisesti – eikä lineaarisesti.

Lännen lineaarinen logiikka johtaa kuitenkin siihen, että kaikki menee pilalle, koska päämäärä yksin lupaa onnea. Siksi maapalloa riistetään ja saastutetaan, siksi elämää tuhotaan vastuuttomasti, koska vain päämäärällä on merkitystä. Ehkä muistamme myös vanhempiemme logiikan omasta elämästään: Alussa et ole mitään, rakennat, ja lopulta olet oman yrityksesi pomo tai olet ainakin rakentanut talon ja istuttanut omenapuun – ihmiselämä on kuin 2 + 2 = 4, tarkoituksenmukainen tehtävä, joka on ratkaistava.

Se, että tämä logiikka tuhoaa Jumalan luomistyötä, on jo huomattavissa, mutta ongelmaan ei ole ratkaisua, koska pysytään päämäärälogiikassa: “Minä saan onneni”.
Ajatellaanpa vaikka johtamistekniikoita, joita opetetaan kaikkialla, ja tavoitteellista viestintää, yritystavoitteita ja kaikkea sitä hölynpölyä, joka kuluttaa kaikki elämän voimat, vain päätyäkseen – ai, minne? Neloselle? Missä se on, “4” tehtävässä “2 + 2 = 4”? Ja miltä se näyttää? Johtajat haudassa, rikkinäiset perheet, hajoavat kulttuurit, jne., koska “2” ja “2” eivät merkitse mitään matkalla “4:ään”. Ne putoavat alas, ulos ja syrjään.

Mitä se nyt on: onnellisuutta? Kristitty elää tämän maailman keskellä, mutta hän ei ota egoaan vakavasti. Hänen onnensa ei ole hänestä itsestään lähtöisin.

Niin sanotusta “antropologisesta käänteestä” lähtien “ihminen” (eli itse asiassa hänen ajatuksensa ja tunteensa) on koko maailman lähtökohta ja päämäärä; kaikki muu oman maailman ulkopuolella on mielikuvitusta, unta, harhaa…

Tämän myötä kuljemme peilisalissa, jossa kaikki vastapäätä oleva oikeastaan vain heijastaa itseämme. Itsensä peilaamisen voi tunnistaa siitä, että viime kädessä kaikki pyörii itsemme ympärillä. Voit siis kysyä itseltäsi: Onko kyse minusta vai toisesta ihmisestä? Olenko Jumalan kanssa – vai itseni ja tunteideni kanssa? Teenkö hyviä ja rakastavia asioita toiselle ihmiselle? Ja: rakastanko vihollisiani? Koska se vie asian äärimmilleen.

Onnellisuus tarkoittaa, että löytää oven ja astuu siitä ulos – tullakseen ulos itsestään. Ei, kuten maailma luulee, juopumalla tai muuten dissosioimalla, koska se ei ole “ulos tulemista”. Meidän on tultava Jumalan luo. Tässä ylivoimainen kysymys on Jumalan kysymys: “Rakastatko minua?”.

”Minä” – ei! Minä en ole tärkeä! Mutta voin tulla osaksi sitä, joka on luonut kaiken; tie siihen käy ruumiin kautta; sen ruumiin kautta, joka seisoo keskellä kirkon liturgiassa ja ylittää ruumiin Jumalan maailmaan hengessä ja laulussa samojen sanojen uskollisella toistamisella. Ihminen, joka ei ymmärrä tätä, on yhä kiinni valistuksen ajassa, “autonomisen yksilön” näkemyksessä, ja hän karttelee Jumalan rakkautta.

Tunteet ovat olemassa – kuten omenapuu tai auto – paitsi että ne eivät vie meitä mihinkään. Ne ovat olemassa, mutta taivas on muualla. Jokainen, joka rakastaa, tekee kaiken vapaaehtoisesti rakastetun puolesta. Tämä on vapautta itsestä, vapautta epäitsekkääseen palvelemiseen Kristillistä vapautta ei ole ilman sitoutumista Kristukseen. Jos ei ole rakkautta, usko ei ole mahdollista, koska usko on tekemistä. Jumalan katsominen, “jumalakatsomus”, on silloin kaikkien tunteiden loppu, silloin niillä ei lopulta ole merkitystä ja ne on voitettu.

“Onnellisuus”? Ei, paljon enemmän!

[1] Edward Bernaysia pidetään yhtenä modernin propagandateorian perustajista, jonka hän myöhemmin nimesi uudelleen “Public relations”-teoriaksi. Suhdetoiminnan neuvonantajana hän oli myös johtava asiantuntija, joka toteutti tutkimustuloksiaan käytännössä psykologisen sodankäynnin, poliittisen propagandan ja kaupallisen mainonnan joskus näyttävissä kampanjoissa.