Modernien ajatteluvirheiden kritiikki

ByBeile Ratut

marras 22, 2022

Kaikki inhimillinen ja myös inhimilliset ajatukset ovat satunnaisia ja mielivaltaisia. Niin kauan kuin hyväksymme tämän, tunteemme ja koko elämämme muuttuvat satunnaisiksi ja mielivaltaisiksi. Me elämme houkuttelevan itsepetoksen tilassa ja annamme johdatella itseämme tunteen, kulttuurin, tietämyksen ja logiikan mukaisesti, hyväksymme miellyttävät valheet ja väitämme niitä totuudeksi, ja muut ihmiset kannustavat meidät intohimoissamme ja puoli-totuuksissamme, joihin he ovat yhtä liisteröityneet – korkeintaan tehdään ero perinteisten moraalisten normien mukaisesti ja lapsen väärinkäyttäjän intohimo arvioidaan eri tavalla kuin gourmet-intohimo.

Kirkon alusta kristityt ovat kuitenkin ryhtyneet taistelemaan itsepetosta vastaan torjumalla kaikki intohimot. Kyseessä on itsestään luopuminen, itsensä uhraaminen, oman ristinsä harteilleen ottaminen ja Kristuksen seuraaminen. Luonnostaan olemalla olemassa itsepetoksen tilassa, ilman Jumalan armoa, emme näe selvästi, ja jopa armon alla on pitkä, kivinen vaellus tehdä päivittäiset välttämättömät erottelut oikein ja taistella oman kääntymyksen kamppailua päästäksemme itsessämme olevista asioista, ajatuksista ja tunteista irti.

Mutta eikö valtaosa teologeista ja kirkkoihmisistä opeta päinvastaista? He johdattelevat ihmisen optimointiin; kristillinen totuus on ihmiselle enää vain lisävaruste, hänen omaisuutensa ja eräänlainen inhimillinen tietämys (Gnosis). Näinpä nykyaikamme ei ole enää nuoren kirkon raamatullisen uskon kentällä, vaan uskon ajattelemisen kentällä ja, kyllä, jopa uskon emotionaalisen tuntemisen kentällä. Menestyksen todisteena otetaan inhimillinen ”uskon ilo” – ja tämä on oltava ihmiselle itsetodistus ”tunnustuksen aitoudesta” eli Jumalasta itsestä. Maailman taisteluissa vallasta usko hukkuu instrumentalisoiduissa näkökohdissa ja eettisissa tavoitteissa, ja valtakysymyksistä vääntämällä nämä gnostikot vakiinnuttavat vaatimuksensa paremmasta maailmasta. Sielujen pelastus tarkoittaa sitten enää vain oman elämän pelastamista kaikilla kustannuksilla ja kieroituu ekumeenisuudessa siihen ”Kaikki-uskovat-yhteen-ja-samaan-Ainoaan”.

Itsensä uhraaminen (ei pelkkä omistautuminen) sen sijaan näyttää olevan melkein mahdoton haaste Jumalalta maailmassa, jossa auktoriteetti ja hierarkia nähdään suurelta osin poistettavina, sana ”minä” on paljon arvostetumpi kuin sana ”me” ja ihminen tuskin enää elää muulle tarkoitukselle kuin omalle onnellisuudelle. Itsensä uhraaminen on täysin maailman henkeä vastaan, ja tuskin kukaan haluaa tunnustaa sen välttämättömyyden. Sen sijaan ihminen omaksuu oletetun Jumalan rakkauden itseään kohtaan ja korostaa sekä ihmisoikeuksia että omia vaatimuksiaan onneen tyydyttäviksi – ihminen eläimenä.

Tämä jumalaton suuntautuminen inhimillisyyteen ja ihmisen tarpeisiin on aina ollut itsepetokselle kasvualusta, ja paholainen pyrkii kiinnittämään meidät siihen ja pitämään tyydytykseen pyrkiviä tunteita kunnolla liikkeessä. Jumalan vastustaja näyttää meille sitten olevansa tasapainoisesti ja mielyttävästi hymyilevä enkeli – ja pitää meidät tuhoutumisen tilassa. Riippuvuudet ja orjuuttaminen ovat lujittuneet, tappavat hedelmät vaikuttavat nykyajan saavutuksilta ja maallisen ”Jumalan” siunauksilta – inhimillisyyden läpimurrolta.

Perspektiivi on vääristynyt: ihminen haluaa tulla Jumalan luo, koska Hän rakastaisi meitä – Jumala nähdään hullusti rakastuneena hupsuna, jolle ihminen armollisesti ja suopeasti tarjoaa kätensä. Mutta kun Jumala on ainoa iankaikkinen todellisuus ja kaikki muu on ohimenevää, myös me, Hän on ainoa kohde, johon voi mielekkäästi kääntyä (“Kenen luo me menisimme?”, Joh. 6:68). Tärkeintä ei ole Jumalan rakkaus, vaan meidän rakkautemme Jumalalle, joka ilmaistaan siinä, ettemme enää toteuta omaa tahtoamme, vaan Jumalan tahtoa – ja enemmänkin! Sotilaat ja koneet tottelevat, kristityt tekevät paljon enemmän.

Kristillinen haaste nykypäivän maailmassa on siis löytää tiensä kirkkoon, joka palvelee tuomalla ihmisen kirkon mysteerien ja kirkollisen elämän palvonnan ja rukousten kautta kosketuksiin Jumalan armon kanssa, mikä tekee hänestä jotain muuta kuin ihmisen – nimittäin kristityn. Tällä tiellä ei saa luovuttaa pelon edessä, tavoitteena on sielujen pelastus iankaikkisuuteen, pääsy Jumalan valtakuntaan – tavoite ei ole ikuisesti nuoruudesta nauttiva huoleton elämä hyvinvoinnissa ja onnellisuudessa hienon huvilan aurinkoisella terassilla. Aina kun kannustetaan inhimillistä riippumattomuuttamme ja intohimojemme tyydytystä, meidän on siis oltava todella huolestuneita!

Jumalan luota langenneita „henkiä” voi karkottaa vain myöntämällä ihmisen itsepetos ja torjumalla, oppimalla sivuuttamaan intohimomme ja syntimme ja siten hitaasti kasvamalla Jumalan armoon. Kymmenestä ihmisestä joita Jeesus parantaa vain yksi palaa kiittämään Jumalaa. Entä muut yhdeksän? Teologit, gurut, terapeutit ja monet kirkkoihmiset pyörivät ihmisen ympärillä, inhimillisiä onnistumisia, onnea, ajattelua, toimintaa ja tunnetta, vaikka Jumalalle ei ole vielä oikeastaan mitään voitettu, kun yksi haava on parannettu tai joku inhimmillinen tietämys on saavutettu. Olisiko ihmiskunta päässyt eteenpäin, jos vihdoinkin maan päällä kaikille olisi rauhaa, hyvinvointia ja onnellisuutta? Ei! Sillä kurjuus syntyy jokaisessa lapsessa uudestaan maailmaan. Ja kuinka monta ongelmaa on, jota ei voida edes ratkaista! Hajoaminen jonka näemme tänä päivänä kaikkialla yhteiskunnassa ja perheissä, aiheuttaa niin syviä menetyksiä ihmisissä – mitään hoitoa sitä vastaan ei ole olemassa. Siksi ihmisen todellisella pelastuksella kristityksi ei ole mitään tekemistä tämän maailman ja itsemme kanssa, se ei myöskään ole ajattelua tai tunnetta, eikä ole tietoa, teoriaa, menetelmää eikä (luonnon-)lakeja tai ihmisoikeutta, eikä täydellistä moraalia tai mystiikkaa, vaan se on Jumalan persoonan kokemus Kirkon elämässä, sen liturgiassa ja mysteereissä; ja jokainen, jota Henki ohjaa, ei johda itseään, omaan ajatteluun ja tunteisiin, vaan Kirkon aitoon kristilliseen uskoon, hän kutsuu hyppäämään oman itsepetoksen turvallisuudesta ulos todelliseen uskoon.

Kristittynä olo tarkoittaa Jumalan voiman löytämistä kulkeakseen oman synnin ohi, ollakseen katsomatta taaksepäin, hylätäkseen omat intohimot, vapauttaakseen itsensä itsestään, antaakseen itsensä pois, seuratakseen Kristusta ja palvoakseen Jumalaa. Se tekee kaikesta terapiasta tarpeetonta! Kristuksen todellisen seuraamisen tiellä kristitty näkee, kuinka syntinen hän todella on, hän toistuvasti torjuu itseään viettelevää itsepetosta, puoli-totuuksia ja valheita, joten oman riittämättömyyden tieto on kaiken rukouksen perusta. Emme siksi ole kristittyjä, että Jumala rakastaisi meitä, vaan koska me itse rakastamme Jumalaa. Me olemme kristittyjä, koska kiitämme Häntä, joka parantaa meidät ja on Hänen persoonassaan avannut oven täydellisyyteen ja parantumiseen ja pitää meille ovea avoimena Kirkon kautta tähän päivään asti. Mysteerien totuus on persoona, ei oppi, se ei koostu sanoista (tunnustus tai sanoma), vaan henkilökohtaisesta lihaan tulleesta logosta, ja se ei avaa itseänsä meille sanojen kautta vaan Jumalan persoonan kokemuksessa. Tämä persoona tulee hengessä ja totuudessa konkreettiseksi Kirkon aina samanlaisessa täydellisessä Jumalallisessa liturgiassa, Hän on kanssamme ja ottaa meidät uudestaan ja uudestaan sisäänsä, joka kerta. Tunnemme sen, näemme sen, tunnistamme sen tai emme – sillä ei ole väliä. Se on näin. Me kuitenkin hylkäämme itseltämme kaikki Jumalan Kirkon hedelmät, jos olemme itsepäisiä emmekä halua kuulla. Mutta tämä on meidän oma vastuumme ja merkki inhimillisyydestämme, joka on voitettava, koska Kristus meni ristille, marttyyrit areenoille – tähän päivään saakka.