• ma. helmi 6th, 2023

Lepää rauhassa, terve järki

Byvieraileva kirjoittaja

marras 7, 2022

Kirjoittaja: Dmitri Olshansky.

Modernismin aikakauden teollisella maailmalla, toisin sanoen 1900-luvun maailmalla, menneellä maailmalla, oli omat pimeät puolensa, ja siihen liittyi monia ongelmia, mutta yhtä asiaa ei voi kieltää: Se tarvitsi ihmisiä. Tässä maailmanjärjestyksessä oletettiin, että jokaiselle ihmiselle voitaisiin löytää jokin järkevä ammatti ja että jokaista maata, jokaista aluetta olisi kehitettävä, että kaikkialla olisi tehtävä jotakin, että olisi tuotettava jotakin todellista, eli aineellista ja hyödyllistä. “Todellinen talous.”

Jokaisessa satunnaisessa maanosassa – olipa se sitten Syyria, Libya, Irak, jossain Venezuelassa tai Mecklenburg-Vorpommernissa, puhumattakaan merkittävistä maista, siis oikeastaan kaikkialla – nuoret majurit ja everstit, presidentit ja kansakunnan isät nousivat silloin valtaan, ja rakensivat tehtaita, rakensivat teitä, toivat maakunnat pois jälkeenjääneisyydestä, kouluttivat ihmisiä insinööreiksi ja lääkäreiksi, lopettivat panssariprikaatit ja yrittivät lähestyä Yhdysvaltojen, Saksan… tai no, ainakin Neuvostoliiton elintasoa.

Toisin sanoen kaikkialla oli syntymässä jotakin normaalin kaltaista. Balanssia ja harmoniaa. Missä tahansa ihminen toimi, ilmeni terve järki, järkevyys.

Joskus tietysti liioiteltuna, ylikorostuneena, toisinaan raakana ja lopulta epäonnistuneena – mutta järki oli kaikkialla läsnä. Koko maailma oli sellainen.

Mutta sitten jossain vaiheessa jokin huomaamatta, vähitellen ja traagisesti muuttui.

Todennäköisesti 1980-luku oli tästä vastuussa, jolloin ensimmäistä kertaa kävi ilmi, että on halvempaa huvittaa ihmisiä kuin tuottaa asioita, että on kannattavampaa spekuloida numeroilla kuin käydä kauppaa. Että on kannattavampaa ohjata kaaosta kuin ohjata oikeita ihmisiä.

Ja tällä tavoin vanha maailmanjärjestys – oli se sitten kapitalistinen tai sosialistinen, diktatorinen tai demokraattinen, oli se tehty kansakunnan, luokan tai kenen tahansa hyväksi – alkoi mennä hukkaan.

Ja tämän maailmanjärjestyksen tilalle asettui uusi, täysin hirviömäinen olento, joka on siitä lähtien istunut valtaistuimellaan aina vain lihavampana ja vahvempana.

Tämä olento tarvitsee asiakkaita, mutta ei työntekijöitä. Nuoria, mutta ei aikuisia. Rahoitusvälineitä, mutta ei aineellisia asioita, yhtiöitä, mutta ei valtioita, nomadeja, mutta ei vakituisia asukkaita. Palkkasotureita, mutta ei vakituisia armeijoita. Miljoonakaupunkeja, mutta ei maita. Sukupuolta, mutta ei perheitä. Vähemmistöjä, mutta ei enemmistöä, eksoottista, mutta ei normia. Tunteita, mutta ei tervettä järkeä.

Samaan aikaan näemme joka käänteessä tämän ruman olennon surullisia ulostuloja, sen elintoimintojen eritteitä.

Esimerkiksi siirtolaiset, jotka majailevat jossain telttaleirissä tai matkaavat kohti sivistystä rikkinäisessä veneessä: Mikä niissä on vikana? Ongelmana on se, että maahanmuuttajilla on merkitystä uuden maailmanjärjestyksen sivilisaatiolle vain niin kauan kuin he muuttavat, eli eivät kylvä, eivät kynnä, vaan ainoastaan muuttavat, ja mieluiten he muuttavat ikuisesti, mikä antaa jatkuvasti aihetta puhua monikulttuurisuudesta, tervetulleesta yhteiskunnasta, muukalaisvihasta, humanismista, kirotusta siirtomaaperinnöstä ja värikkäistä identiteeteistä.

Mutta jos joku heistä jäisi kotiin – vaikkapa Irakiin, Afganistaniin tai mihin tahansa – ja kysyisi arkajalkaisesti Uudelta Maailmanjärjestykseltä:

  • Ehkä minun pitäisi työskennellä täällä, kahden kadun päässä sijaitsevassa pienessä tehtaassa? Sitten voisin lopulta ansaita rahaa asuntoa varten …
  • Ehkä minun pitäisi ryhtyä opettajaksi, jotta monet lapset saisivat edes alkeellisen koulutuksen ja näkymiä elämään?
  • Ehkä minun pitäisi liittyä armeijaan, voisin päästä rykmentin komentajaksi?
  • Ehkä meidän pitäisi rakentaa tänne pieni sähkölaitos ja sitten tuottaa autoja, puolustaa väitöskirjoja ja muuta sellaista?

Uusi maailmanjärjestys nauraisi tälle hölmölle päin naamaa.
Tehtaasi on tehoton, voisimme pakata kaikki maailman tehtaat yhteen Bangladeshiin.
Vähennämme opettajien määrää, ja jos tarvetta on, meillä on verkkokursseja holistisesta gender-psykologiasta ja designista.
Armeija, poikaseni, se on väkivaltaa, ja väkivalta on vihaa. Jos jotain on, lähetämme lennokkeja ja pommitamme joitakin latoja ja talleja ja sanomme sitten, että vapaus on voittanut.

Voimalaitoksenne vahingoittavat ilmastoa, autot vielä enemmän, mutta me voimme antaa teille sähköskootterin. Mitä tulee väitöskirjoihin, me teemme näin. Pukeutukaa ryysyihin, mitä huonommin, sen parempi, hypätkää veneeseen ja tulkaa uimalla luoksemme. Mene keskustaan, hengaile asema-alueella ja mutise jotain käsittämätöntä – mieluiten luontoäidin kutsu, Hakuna Matata. Eikö sellaista olekaan? Mikä Shakespeare? Keksikää jotain loitsuja, kertokaa tarvittaessa jotain Iftarista ja Ramadanin paastokuusta. Ja puhu siitä, miten sinua syrjitään, miten kärsit, ja me annamme sinulle sosiaalietuuksia, jotta voit jatkaa lorvailua kaupungin keskustassa, mutta nyt kuluneissa merkkivaatteissa ja kiltisti kännissä. Ja muuten, puolustamme väitöskirjaasi aiheesta ” Transgressiiviset näkökohdat postkoloniaalisten identiteettien ei-binäärisessä diskurssissa”.

Saitko sen? Mene hakemaan rättejäsi.

Nykyään on nimittäin niin, että ihmisellä ei ole enää minkäänlaista arvoa, kun hän on kotonaan, kotimaassaan, käy työssään – joka on aina sama vuosikymmenien ajan – tai asuu maassaan, kotimaassaan, kaiken vakaan, säännöllisen ja järkevän keskellä.
Hänen, ihmisen, on jatkuvasti siirryttävä kohti jotain paikkaa, joka on nimetty hänen uutta elämäänsä varten, ja siellä hän voi olla onnekas – silloin hän vain suorittaa näitä holistisen gender-psykologian ja designin verkkokursseja, mikä tarkoittaa sitä, että hän tuottaa tyhjyyttä; tai hän voi olla epäonninen – silloin hän voi luottaa sosiaalietuuksiin, kun hän löhöilee ympäriinsä merkkivaatteissaan ja hajuvesissä.

Lepää rauhassa, herra Everesti. Samoin, opettaja. Lepää rauhassa, tehdas, samoin kuin voimalaitos, tie, koulu, auto ja jopa panssariprikaati. Lepää rauhassa, terve järki.