Kirjoittaja Peter F. Mayer
YK, EU, WEF ja muut järjestöt edistävät rikkaruohojen ja ötököiden käyttöä elintarvikkeena. Tämä ja monet muut merkit viittaavat siihen, että YK, EU ja WEF ovat rahoituspääoman puolesta viljelijöitä vastaan käytävän maailmanlaajuisen sodan takana.
Teollistumisen ja maatalouden keskittämisen tavoitteet kehitettiin Yhdysvalloissa viimeistään 1950-luvulla Rockefellerin ja Fordin kaltaisten oligarkkien säätiöiden sekä suurrahoituksen aktiivisen osallistumisen myötä. WEF:n perusta juontaa juurensa tältä ajalta Yhdysvalloissa.
Yhdistyneiden Kansakuntien kestävän kehityksen Agenda 2030 ja Yhdistyneiden Kansakuntien kumppanit Maailman talousfoorumissa (WEF) liittyvät suoraan maataloustuottajiin kohdistuviin lisääntyviin sääntelyn aiheuttamiin hyökkäyksiin Alankomaissa ja Yhdysvalloissa, Intiassa ja muualla.
Itse asiassa jotkin YK:n 17 kestävän kehityksen tavoitteesta liittyvät suoraan sellaisten lakien täytäntöönpanoon, jotka aiheuttavat paineita maailmanlaajuiselle maataloudelle, karjankasvatukselle ja elintarvikelähteille.
Yhdistyneiden Kansakuntien tukemat maataloutta ja elintarviketuotantoa koskevat kestävyyssäännöt aiheuttaisivat useiden asiantuntijoiden mukaan taloudellisen tuhon, puutteen välttämättömistä hyödykkeistä, laajalle levinneen nälänhädän ja merkittävän henkilökohtaisten vapauksien menetyksen, jos niitä ei pysäytetä.
Viranomaiset ennustavat, että vaarallinen elintarvikepula, josta miljoonat ihmiset kärsivät jo nyt, pahenee vuoden edetessä.
Sen perusteella, mitä tiedämme 1960-luvun alkupuolelta (ks. edellä), tavoitteet ovat selvät: Maatalouden teollistuminen ja keskittäminen superrikkaiden ja rahoituspääoman käsiin, mukaan lukien maanomistus. Toinen tavoite, joka mainittiin jo vuonna 1960, on maailman väestön vähentäminen.
YK:n asiakirjojen mukaan yksityinen maanomistus on myös tähtäimessä, kun maailmanlaajuista elintarviketuotantoa ja maailmantaloutta muutetaan maailmanlaajuisten kestävyystavoitteiden saavuttamiseksi.
Vuonna 2015 asetetut tavoitteet “perustuvat maiden ja YK:n vuosikymmeniä jatkuneeseen työhön”, kuten YK selittää kestävän kehityksen tavoitteita verkkosivuillaan.
Yhdistyneiden Kansakuntien asuinyhdyskuntakonferenssi, johon usein viitataan nimellä Habitat I ja jossa hyväksyttiin Vancouverin julistus, oli yksi ensimmäisistä konferensseista, joissa määriteltiin “kestävän kehityksen” asialista.
Sopimuksen mukaan yksityinen maanomistus on “merkittävä varallisuuden kasautumisen ja keskittämisen väline, joka edistää sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta”, ja “maata ei voida käsitellä tavanomaisena yksityishenkilöiden hallinnassa olevana omaisuutena”. Paitsi tietenkin, jos maa päätyy Rockefellerin, Fordin tai Gatesin säätiöiden omistukseen. Totta kai, säätiöillä on hyväntekeväisyystarkoituksia.
YK:n päätöslauselmassa todetaan, että “maankäytön julkinen valvonta on näin ollen välttämätöntä”, mikä oikeuttaa Maailman talousfoorumin kuuluisan ennusteen, jonka mukaan “vuoteen 2030 mennessä et omista mitään”.
Sittemmin useat YK:n järjestöt ja edustajat ovat kuvailleet näkemystään “kestävästä kehityksestä”, johon sisältyy vaatimus energian- ja lihankulutuksen, matkustamisen, asuintilan ja aineellisen vaurauden merkittävistä rajoituksista.
Kun edustajat eri puolilta maailmaa, kuten Yhdysvaltain presidentti Joe Biden ja YK:n Maailman elintarvikeohjelman johtaja David Beasley, varoittavat uhkaavasta maailmanlaajuisesta elintarvikepulasta, ruoantuotantoa säännellään entistä tiukemmin, ja monia maatiloja ja karjatiloja on jopa yritetty sulkea.
Länsimaat ja monet avusta riippuvaiset valtiot kiristävät kuitenkin sääntelyä entisestään sen sijaan, että ne lieventäisivät sitä ja lisäisivät tuotantoa.
Tänä kesänä hollantilaiset maanviljelijät, jotka olivat jo murtumispisteen partaalla, vastasivat laajoilla ja massiivisilla protesteilla. Sri Lankassa seurasi myrskyisiä levottomuuksia, jotka liittyivät poliittisten päätösten aiheuttamaan elintarvikepulaan.
Hallitukset ja kansainväliset järjestöt ovat perustelleet politiikkaa monin tavoin, kuten “taloudellisen oikeudenmukaisuuden” edistämisellä, eri eläin- ja kasvilajien suojelulla ja jopa maan palauttamisella alkuperäiskansoille.
Tämän politiikan vastustajat kuitenkin tietävät, että tavoitteena ei ole ympäristönsuojelu tai ilmastonmuutoksen pysäyttäminen. Asiantuntijat varoittavat, että “kestävän kehityksen” teoria ja muut selitykset ovat todellisuudessa taktiikkaa, jolla pyritään saamaan ruoka, maatalous ja ihmiset hallintaan.
Ympäristö- ja kehityskysymyksiin keskittyvän poliittisen järjestön Committee for a Constructive Tomorrow (CFACT) johtajan Craig Ruckerin mukaan “näiden pyrkimysten perimmäisenä tavoitteena on vähentää yksittäisten kansakuntien ja ihmisten itsemääräämisoikeutta”.
Tarkoituksena on lujittaa valtaa kansallisella ja jopa kansainvälisellä tasolla. “Tätä ohjelmaa ajavien tahojen tarkoituksena ei ole pelastaa planeetta, kuten he väittävät, vaan lisätä ihmisten valvontaa”, hän sanoi.
YK:n kestävän kehityksen tavoitteet – Agenda 2030
Yhdistyneet kansakunnat ja sen jäsenvaltiot hyväksyivät vuonna 2015 kestävän kehityksen tavoitteet, jotka tunnetaan myös nimellä Agenda 2030, etenemissuunnitelmana “maailmamme muuttamiseksi”. Yhdistyneiden Kansakuntien korkeat virkamiehet mainostavat 17 tavoitetta, jotka sisältävät 169 talouden ja ihmiselämän osa-alueen kattavaa tavoitetta, “ihmiskunnan yleissuunnitelmana” ja maailmanlaajuisena “julistuksena keskinäisestä riippuvuudesta”.
Asiakirjan johdannossa todetaan, että “ketään ei jätetä jälkeen” ja että “kaikki maat ja kaikki sidosryhmät panevat tämän suunnitelman täytäntöön yhteistyössä”.
YK:n suunnitelman kymmenenteen tavoitteeseen sisältyy muun muassa vaurauden uudelleenjako kansallisella ja maailmanlaajuisella tasolla sekä “perustavanlaatuisia muutoksia tavassa, jolla yhteiskuntamme tuottavat ja kuluttavat tavaroita ja palveluja”.
Kestävän kehityksen tavoitteissa korostetaan hallitusten sitoutumista kaiken taloudellisen toiminnan uudistamiseen, ja 12. tavoitteessa vaaditaan “kestäviä kulutus- ja tuotantomalleja”.
Useat 12. tavoitteessa luetelluista erityistavoitteista liittyvät läheisesti elintarviketuotantoa uhkaaviin maatalouskäytäntöihin. Näihin kuuluvat “luonnonvarojen kestävä hoito ja tehokas käyttö”.
Ehkä vielä tärkeämpää on, että asiakirjassa vaaditaan “kemikaalien ja kaikkien jätteiden ympäristön kannalta järkevää huoltoa koko niiden elinkaaren ajan sovittujen kansainvälisten puitteiden mukaisesti”.
Tämän seurauksena “kemikaalien päästöjä ilmaan, veteen ja maaperään olisi vähennettävä merkittävästi, jotta minimoidaan niiden haitalliset vaikutukset ihmisten terveyteen ja ympäristöön”, erityisesti maanviljelijöille.
Kestävän kehityksen tavoitteiden tavoite 14, joka koskee “kaikenlaista meren pilaantumista, erityisesti maalla tapahtuvan toiminnan aiheuttamaa pilaantumista, mukaan lukien ravinteiden aiheuttama pilaantuminen”, on toinen kestävän kehityksen tavoite, joka liittyy suoraan siihen, mitä kriitikot kutsuvat “sodaksi maanviljelijöitä vastaan”. Yhdistyneet Kansakunnat mainitsee usein maatalouden ja elintarviketuotannon uhkana merille. Kun otetaan huomioon ne sadat miljardit muovikuiduista valmistetut kasvomaskit, jotka ovat päätyneet meriin ja maaperään viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana, tämä kuulostaa pilkalliselta.
Johtava toimija on Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO, joka raportissaan “Building a Common Vision for Sustainable Food and Agriculture: Principles and Approaches” (Yhteisen vision luominen kestävää ruokaa ja maataloutta varten: periaatteet ja lähestymistavat) vuodelta 2014 vaatii tiukkoja rajoituksia lannoitteiden, torjunta-aineiden, päästöjen ja veden käytölle maatalousalalla.
FAO:n raportin mukaan “typpilannoitteiden liiallinen käyttö on merkittävä syy vesien pilaantumiseen ja kasvihuonekaasupäästöihin”. Tämä lausunto osoittaa, miten maataloutta on muutettava, jotta Yhdistyneet Kansakunnat voisi tunnustaa sen kestäväksi.
Alkuperäinen teksti julkaistiin 29.7.2022 osoitteessa UNO, WEF, EU organisieren globalen Krieg gegen Landwirte (tkp.at)